Hei me pönötetään!

Myöhäiskesän kulttuuripoliittinen mini-nokittelu kapellimestarin ja kulttuuriministerin välillä on poikinut aavistuksen laajemman nokittelun yleisönosastoilla ja sosiaalisessa mediassa, joka on tietenkin kiteytynyt siihen, mitä kulttuuria pitää tukea ja mitä ei. Kuten usein aiemminkin, mitään todellista avartavaa keskustelua ei kuitenkaan ole nähty: lähinnä vanhoja luutuneita käsityksiä siitä miten ”korkeakulttuuri” on pönöttämistä ja klassinen musiikki menneisyyttä ja miten meillä on nyt yhtäkkiä aivan valtava määrä uutta (eli automaattisesti kiinnostavaa?) kulttuuria joka on ihan yhtä oikeutettua valtion tukeen kuin kaikki se mitä tällä hetkellä tuetaan. Aion nyt sohaista muurahaispesään ja antaa jonkinlaisen näkemykseni siitä miksi meillä on sellainen kulttuuriverkosto kuin on, ja ehkä myös siitä mihin tästä voisi edetä. En aio uhrata juurikaan ajatuksia valtiontalouden kestävyysvajeelle enkä muullekaan sellaiselle, koska kulttuuripelimerkeillä ei sitä ongelmaa kuitenkaan korjata, ja nykyinen rahoitustasokin on perin vaatimaton kokonaisuuteen suhteutettuna, toisin kuin yleinen käsitys tuntuu olevan. Keskityn tässä lähinnä musiikkikentän asioihin, mutta monet esille tulevat seikat pätevät varmasti melko pitkälle myös esimerkiksi teatterin puolella.

Suomessa on aivan ymmärrettävästi ja oikeutetusti keskusteltu jo pitkään siitä, toimiiko nykyinen kultuurilaitosverkostomme hyvin vai ei, ja mitä kuuluu niille toimijoille jotka ovat sen verkoston ulkopuolella. Tässä keskustelussa törmätään toistuvasti siihen, että ei tiedetä mistä itse asiassa keskustellaan. Monille laitosorkesteri on synonyymi klassiselle musiikille, jolloin ajaudutaan heti genreriitaan jossa kaupunginorkesteri on yhtäkkiä rytmimusiikin vihollinen. Ei kuitenkaan ole mitään sellaista automaatiota joka varmuudella muuttaisi rytmimusiikin rahoitusta vaikkapa Joensuussa paremmaksi, vaikka sikäläistä kaupunginorkesteria ei olisi. Kaupunginorkesterien olemassaolon syyt ovat kuitenkin paljon laajemmat kuin klassisen musiikin perinteen vaaliminen.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa että länsimaisen taidemusiikin tähänastiset aikaansaannokset ovat ihmiskunnan hienoimpien ja vaikeimmin selitettävien saavutusten joukossa. Jokainen, joka on pysähtynyt vaikkapa Beethovenin Eroica-sinfonian, Bachin Matteus-passion tai Stravinskyn Kevätuhrin äärelle, tietää tämän, ja listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Tällä en vähättele muuta musiikkia, mutta se on vaan todettava että tämä perintö on aarreaitta jonka ihmeitä aivan liian harva saa - ja viitsii - todistaa. Pelkästään tämä olemassaoleva teospaljous riittää perusteeksi orkesterien olemassaololle. 

Suomen maantieteellinen rakenne aiheuttaa kaikenlaista harmia, oli kyse sitten sairaanhoidosta tai joukkoliikenneratkaisuista. Meillä on aika paljon pinta-alaa, ja ihmiset asuvat harvassa. Musiikista ei ole iloa kenellekään, ellei sitä pääse kuulemaan. Porista ei ihan noin vain lähdetä Turkuun tai Tamperelle konserttiin. Vaikka meillä on väestön lukumäärään nähden verrattain monta orkesteria, ne eivät kuitenkaan sijaitse siinä määrin lähellä toisiaan että varsinaista päällekkäisyyttä palvelun tarjonnassa esiintyisi - ehkä paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Konsertin on oltava ihmisten saavutettavissa, tai sitten sinne ei lähdetä. Tästäkin syystä vaikkapa Vaasassa, Kuopiossa ja Rovaniemellä on jatkossakin oltava omat orkesterinsa.

Mutta paikallisen orkesterin olemassaololle on myös muita syitä, isoja ja pieniä. Yksi tärkeimmistä liittyy opiskeluun. Kaupunginorkesterin vakituiset muusikot ovat paikkakunnalla asuvina korvaamaton voimavara alueensa musiikkioppilaitoksille. Lukemattomat orkesterimuusikot siirtyvät päivittäin harjoitusten päätyttyä musiikkiopistolle opastamaan nuoria musiikinharrastajia ja tulevia muusikoita. Ammattiesiintyjien läsnäolo kaupungissa näkyy tietysti monella muullakin tavalla joita ei aina tule ajatelleeksi. 

Olen toisaalta sitä mieltä, että kaupunginorkesterin on myös käytännössä oltava ”kaupungin orkesteri”. Sen tehtäväkenttää määrittävät jatkuvasti oman kaupungin tarpeet, jotka voivat olla hyvinkin moninaisia. On omistajan oikeus saada orkesteristaan mahdollisimman paljon hyötyä ja iloa kaupungin asukkaille. Kaupunginorkesteri ei voi spesialisoitua vain yhdenlaiseen musiikkiin kaiken muun kustannuksella - ja tällä tarkoitan myös klassista musiikkia. Sinfoniaorkesterin soitinvalikoima on toki muotoutunut klassisen musiikin vaatimusten mukaiseksi, mutta se ei tarkoita etteikö sitä voisi käyttää moneen muuhunkin. Laaja ohjemisto ja moninaiset toimintamuodot tuovat orkesterin laajan veronmaksajajoukon eteen, ja kapea ohjelmisto eristää orkesterin pienen piirin salaisuudeksi jota on helppo vastustaa eliitin kokoontumispaikkana. Lause sisältää ilmiselvän kärjistyksen, mutta silti. Tässä on orkestereille yksi mietinnän paikka: palvelemmeko yleisöämme riittävän laajalti?

Kaupunginorkesteriverkoston nykymuodon vaihtoehdoksi ovat jotkut esittäneet huomattavasti harvempaa verkostoa, jota korvattaisiin valtakunnallisella kiertuetoiminnalla; toisin sanoen orkesterin ylläpitoon varatuilla rahoilla tilattaisiinkin tapauskohtaisesti eri esiintyviä ryhmiä paikkakunnalle vierailemaan. Tällä on varmasti myös ajateltu saatavan enemmän vaihtelua esitettävään ohjelmistoon, eikä veikkaus siltä osin varmaankaan ole väärä. Se on kuitenkin selvää että varsinaisen orkesterimusiikin tämä malli kadottaisi näiltä paikkakunnilta melko lailla kokonaan, sen verran kallista on kymmeniä muusikoita sisältävien produktioiden pystyttäminen. Lisäksi mallissa on tuo edellä esille tullut fataali heikkous paikallisen ammattimusisoinnin vähentyessä pahimmillaan lähes olemattomiin.

Monilla paikkakunnilla nykyinen laitosmalli kamppailee ohjelmistopolitiikkansa suhteen yhden musertavan ongelman kanssa, ja se on liikenevien resurssien niukkuus. Intendenteiltä ja kapellimestareilta on turha vaatia spektaakkeleita ja säväyttäviä uusia avauksia, jos ohjelmatuotantoon ei ole rahaa. Sivustakatsojasta orkesterien taloustilanne saattaa näyttää vakaalta ja hyvältäkin, kun kunnan ja valtion rahat tulevat säännöllisesti. Orkesterin on toimiakseen kuitenkin pidettävä palkkalistoillaan tietty määrä muusikoita (osassa orkestereitamme on tältäkin osin jo nyt fataaleja puutteita) jolloin kiinteät palkkamenot syövät valtaosan budjetista. Sitten on toimitilavuokrat, kun jostain syystä kaupunki perii omalta orkesteriltaan vuokraa omassa salissaan soittamisesta. Lopputulos on että varsinaiseen toimintaan jää senttejä. Tätä dilemmaa jokainen pienikin säästökuuri pahentaa entisestään. Pieneltä näyttävä 5% leikkaus kokonaisrahoituksesta saattaa oikeasti tarkoittaa että tuotantorahasta lähtee 50%, ja se taas saattaa käytännössä lopettaa orkesterin toiminnan. Tämä kannattaa pitää mielessä mm. valtionosuuskeskustelussa: jos pienikin leikkaus kohdennetaan tietyllä tavalla, saattaa se tarkoittaa jossain kaupungissa 100% leikkausta konserttitoimintaan. Helsingin näkökulmasta voi olla vaikea käsittää, mikä on pienen kaupungin oman - ja ainoan - orkesterin merkitys.

Yllämainittu rahoitusasia on ihan oikea ongelma, joka jo nyt rapauttaa laitosverkoston toimivuutta. 

Lopputuloksena tästä kaikesta totean kuitenkin että kulttuurilaitos voi olla hyvin toimiva malli, jos se on kohtuullisesti rahoitettu ja hyvin johdettu. Sitä on rakennettu Suomeen pitkään, ja tällä hetkellä se on kansainvälinen puheenaihe aina Australiaa myöten, ihan omankin kokemukseni perusteella. Kun kerroin että meillä käydään keskustelua siitä kannattaako verkostoa jatkossa ylläpitää, sain osakseni tyrmistystä: miksi te edes mietitte sellaista, kun te olette onnistuneet siinä mistä me muut vain haaveilemme?

Koko homma käy kuitenkin tarpeettomaksi, jos yleisöä ei tule. Tällä hetkellä orkesterin kokonaisyleisömäärä on varsin hyvällä tasolla, ja arvailuja esitetään lähinnä siitä kasvaako ikääntyvän yleisösegmentin tilalle riittävästi uutta yleisöä. Itse en usko kovinkaan paljon mihinkään poppakonsteihin tämän asian suhteen: orkesterin ei kannata yrittää markkinoida itseään trendikkääksi menomestaksi. Yhdysvalloissa on nähty jo aika noloja esimerkkejä joissa ihan tavallisen sinfoniakonsertin mainos näyttää valtavalta Hollywood-tuotannolta joka tihkuu seksiä ja vaaran tunnetta, vaikka ohjelmassa on pari Mozartin viulukonserttoa.

Uskon että tulevaisuus lepää kahden keskeisen tekijän varassa: pitää tarjota paljon vaihtelevaa ohjelmistoa, ja pitää aina soittaa hyvin. Kaikki mitä tehdään, pitää tehdä tasolla jonka tyhmäkin tunnistaa hyväksi. Orkesterien on syytä olla tässä asiassa varsin itsekriittisiä. Laatu ei ole kapellimestarin vaan jokaisen yksittäisen muusikon käsissä. Johdon pitää suunnitella toiminta sellaiseksi että se kiinnostaa yleisöä, ja muusikoiden pitää tehdä työtä niin että kaikki mitä soitetaan kuulostaa hyvältä, aina. Rahoittajien pitää huolehtia siitä että orkesteri voi konsertoida mahdollisimman paljon, sillä konsertointi vie orkesteria aina eteenpäin ja myös lisää sen näkyvyyttä kaupungissa. Tällä hetkellä eri orkesterien konserttimäärien välillä on järkyttävän suuria eroja. Jos jossain soitetaan syyskauden aikana 10 konserttia, on selvää että yhtälö mättää.

En allekirjoita lainkaan ajatusta siitä että orkesteriverkostoa pitäisi karsia jotta vapautuisi rahaa muulle musiikille. Tämä ei johdu sympatian puutteesta muita toimijoita kohtaan, enkä sitäpaitsi ole itsekään yksinomaan orkesterikentän toimija. Näkemykseni johtuu siitä, että silloin toteutettaisiin todella nolo antautuminen kuviteltujen realiteettien edessä. Kun joku sanoo että kulttuurin määrärahat eivät voi kasvaa, alkaa bullshit-valo vilkkua. Ei sellainen perustu mihinkään muuhun kuin todennäköisyyteen. Myönnän että määrärahojen kasvu näyttää nyt vaikealta, mutta ei se mahdotonta ole, koska mikään ei määrää että se olisi mahdotonta. Pitkään rakennetun kulttuurikentän osittainen romuttaminen toisenlaisen kulttuurikentän rakentamiseksi olisi pelkkää nollasummapeliä, eikä niin epäkunnianhimoinen suunnitelma voi oikeasti olla paras mahdollinen. Sitäpaitsi kun kulttuurin määrärahat eivät kokonaisuudessaankaan ole kovin suuret, eivät ne tarvittavat lisäsatsauksetkaan ole mitään valtavia. Esimerkiksi voidaan kuvitella minkälaisen mullistuksen saisi aikaan muutaman miljoonan euron valtakunnallinen kiertuetuotantoraha rytmimusiikille. Helsinkiin tarvitaan kipeästi tanssitaiteen näyttämö - ei sekään edellytä valtavia siirtoja muualla. Edellinen kulttuuriministeri hoiti läpi merkittävän korjauksen orkesterien ja teatterien valtionosuuksiin, joka oli euromääräisesti varsin huomattava. Nyt on kuulunut huhuja että vuoden 2014 valtion budjettiin kasautuu todella kovia säästöpaineita kulttuurin osalta. Mitä nykyinen kulttuuriministeri aikoo tehdä torjuakseen tätä uhkaa?

Jos ajaudutaan todella vaikeaan paikkaan ja orkesterikenttä tulee väistämättömien muutosten eteen, pitää mielestäni olla hereillä ja ryhtyä omatoimisesti selvittämään esimerkiksi tiettyjen orkesterien yhdistymismahdollisuuksia naapurikaupunkien kanssa. Joissain tapauksissa ja oikein toteutettuna sillä saattaisi syntyä jopa paremmin toimivia yksiköitä. Mutta se on eri blogin aihe.